Lapsuusmuistoja Porvoosta

Kotitalomme Rauhankatu 9:ssä oli aikanaan siirretty Helsingistä. Orapihlaja-aita erotti talon kadusta. Ajotie oli nuoruudessani kiveämätön, savinen ja upottava, kävelivät siinä lehmät laitumelle vietäessä tai ihmiset. Joskus näimme lähikartanoitten uhkeita autoja liikkeellä ja niitäkös ihmeteltiin. Loviisasta keväällä 1918 tulevilla saksalaisjoukkojen mahtavilla kuorma-autoilla oli jopa torin kulmalla kääntyillessään suuria vaikeuksia välttää saveen uppoaminen.

Isä ei ennättänyt työnsä vuoksi (WSOY:n toimitusjohtaja vuodesta 1914) paljoakaan olemaan meidän lasten kanssa. Joskus kuitenkin esim. nosti polvelleen ja hyppyytti meitä laulaen ”Rida rida Ranka, Blankan ratsastaja…”. Päivällisen jälkeen hänen ajatuksensa selvästi viipyivät vielä yhtiön asioissa. Hän käveli hyvin usein suuren salimme nurkasta nurkkaan edestakaisin pannen joskus lauluksikin. Hieman myöhemmin hän opetti meidät lapset pelaamaan shakkia kanssaan. Hän perusti Kerho-nimisen porvoolaisten herrojen yhdistyksen, jonka jäsenistä moni sattui olemaan opettajamme.

Kotimme pani parastaan silloin kun WSOY:n johtokunta kokoontui Porvoossa. Heitä oli kahdeksan ja heille tarjottiin kodissamme Seurahuoneelta tuotu lounas. Porvoolaisia heistä olivat vain Fanny Werner-Söderström ja myyntijohtaja Gideon Gyllenberg. Äiti ei koskaan osallistunut näihin lounaisiin. Muistan erityisesti miten ystävällisesti prof. Kaarle Krohn eteisessä tervehti meitä lapsia.

Isälle läheisen ystäväpiirin muodosti Porvoon herrojen KERHO. Äitini soitti usein ystävälleen Hulda Gyllenbergille ja Ida Honkavaaralle, jonka poika Olli oli luokkatoverini. Minulle läheisin luokkatovereistani oli Ahti Risku.

1920-luvun alkuvuodet olivat muistini mukaan ruuan suhteen vaikeat. Erityisesti muistan että pääruuan, perunan, kera pöytään tuodun sillin syöminen oli vastenmielistä. Eihän silli siihen aikaan ollut sillä lailla maustettua kuin nykyisin. Meitä lapsia ihmetytti kun äiti pantuaan sillin palan poskeensa maiskutti suutaan ja sanoi silliä herkuksi. Vähän nenäkkäästi me sanoimme tähän, että nyt on vaikeat ajat, ei nyt sovi herkutella. Ruuan puutteesta lauloi ruotsalainen palvelijamme sanoin, jotka vieläkin muistan: ”Förr fick man äta magan sin mätt, men nu får man äta me märan” (vain määrän mukaan).

Kun olimme aivan pieniä, äiti nosti meidät polvelleen ja saattoi vähän sivellä vitsalla takapuoltamme, mutta jos olisimme esimerkiksi menneet luvatta ruokakomeroon syömään sokeripaloja kuritti isä meitä. Hän olisi voinut olla ankarampikin kuten seuraava muistikuva kertoo. Porvoon kotitalomme huoneista yksi oli muita korkeampi ja kookkaampi. Sen ilmatilan tuntuivat täyttävän kookas fiikus ja palmu. Flyygelin äärellä istui usein äitimme, niin kuin oli istunut jo lapsena Savonlinnassa, jolloin oli saanut tämän vieläkin kesäkodissamme säilytetyn kauniin soittimen. Joskus Porvoon salissamme lenteli jalkapallokin. Ei siis ihme, vaikka lasinkilinä kerran kertoi pallomme osuneen Rauhankadun ikkunaan, helposti käsitettävin seuraamuksin. Lempeä äitimme ei osannut muuta tehdä kuin mennä heti soittamaan isälle WSOY:n numeroon 111 kertoakseen mitä pojat olivat taas tehneet. Siihen isä, että ”soitan Heinon lasiliikkeeseen että tulevat laittamaan uuden ruudun”. Olisi kyllä ollut syytä antaa meille oikein ”isän kädestä”, mutta en voi muistaa kävikö näin. Jonkun kerran muistan saaneeni vitsaa.

Parempaa äitiä kuin meillä oli nuorina on vaikea kuvitella. Minulla oli tapana pyrkiä olemaan hänen lähellään öisinkin. Muistan usein viettäneeni aamuyön tunnit hänen selkänsä takana sängyssä. Joku toinen kömpi isän viereen. Isän vuoteessa ei ollut yhtä mukavaa, sillä käsikirjoitusliuskoja ei saanut sotkea - isällä kun oli tapana käyttää aamuyön tunnit nukkumisen asemesta käsikirjoitusten lukemiseen. Toisinaan oli äiti jo ennättänyt varata sanotun paikan. Käsikirjoituksia isä todella luki öisin koko elämänsä ajan.

Äitini, Hildur Jäntti, oli syntynyt Savonlinnassa, mutta kävi ruotsalaisen koulunsa Helsingissä, sillä Savonlinnassa ei ollut mahdollista tulla ylioppilaaksi. Hänen suonissaan virtaa hitunen venäläistä verta muistona aikaisemmista venäläiskauden kauppiassukupolvista, Nasaroff-, Kuffschinoff- ja Schataloff-nimisistä.

Hildur Jäntti oli suhteellisen epäkäytännöllinen. Palvelijan ohjaaminen kodin puhtaanapidossa oli yksi tehtävä ja ruuanlaitosta huolehtiminen toinen. Ompeleminen ja kutominen olivat hänen harrastuksiaan lukemisen lisäksi. Myös Porvoon kotimme puutarhasta ja kasvimaasta oli pidettävä huolta.

Varhaisin lapsuusmuistoni on seuraava: Isä oli pyytänyt, että talonmiehemme Karlsson eräänä sunnuntaina valjastaisi hevosen – ajuri kun oli – ja panisi sen perään parhaat ajeluvaununsa. Läksimme ajelemaan koko perhe isä ohjaksissa. Kaikki sujui hyvin, kunnes silloisella Nikolainkadulla – sittemmin Mannerheimintie – hevonen pillastui. Isä pelkäsi hevosen juoksevan suoraan kauempana olevaan Porvoonjokeen ja yritti kääntää hevosen kadunkulmassa Kaivokadulle ylämäkeen. Hevonen ei kuitenkaan tätä hanketta hyväksynyt, jolloin vaunujen oikea etupyörä osui ajotien reunassa olevaan rautaiseen sähkötolppaan. Perheenjäsenet lentelivät kuka minnekin. Pahiten kävi isälle, sillä hänen toisen jalkansa polvilumpio meni kappaleiksi. Seurauksena oli elinikäinen kävelyä haittaava vamma.

Luultavasti syntymävuosiemme läheisyys teki sen, että sisaruksistamme minulle läheisin oli Kalevi. Hän oli kaunosielu ja hänellä oli monia arvostettavia harrastuksia. Tupakkaa ei hänkään koskaan polttanut. Meillä oli yhteinen taskurahojen hankkimissysteemi. Isän työhuoneen isosta paperikorista löysimme hyvin usein tavallista arvokkaampia postimerkkejä, jotka repäisimme saapuneitten kirjeitten kuorista talteen pestäksemme ne kotona. Muutaman viikon välein veimme merkit – joskus erityisen arvokkaat ns. vaasalaiset - muovailuvahatehtailija Aunelalle, joka maksoi niistä käteisellä mielestämme hyvin. Niinpä me pimeinä talvi-iltoinakin kahlasimme paksussa lumessa yli kilometrin taipaleen hänen kotiinsa – lyhintä tietä kun käytimme. Saamamme rahat riittivät pieniin menoihimme. Vaikka kyllä me aina saimme viikkopalkkaakin.

Meitä kahta, Kalevia ja minua, sanottiin aina pikkupojiksi. Se selittää asemamme perheessä. Yrjöllä oli omat ystävänsä kuten Eijallakin: Yrjöllä mäntsäläläinen Henrik Herlevi, maanviljelijäsuvun poika, ja Erkki Sarkama, sittemmin helsinkiläinen rovasti. Kumpikin olivat Yrjön luokkatovereita. Yrjöä ylemmällä luokalla oli hänen huonetoverinaan meillä asunut Kaarlo Hilden, myöhemmin kauppaneuvos. Kun Eija myöhemmin tarvitsi oman huoneen, siirrettiin minut Yrjön ja Hildenin Kallen huoneeseen.

Varsinaisia leluja en muista meillä pojilla olleen. Harrastimme kyllä krokettipeliä pihallamme mm naapurini, ystäviemme Tauno Knuutilan ja Spoofin (Kuovin) poikien kanssa. Vanhempiemme tennismailojakin käytimme aivan toiseen tarkoitukseen kuin he ennen meitä. Menimme mailoinemme joenrannalla kohtaan, missä Porvoonjoen toisella puolella olivat Eklöfin sahatuotteitten peltikattoiset puutavaravarastot. Tuntui mukavalta, kun tennismailalla lyöty sopivankokoinen kivi kolahti lähes 100 metrin päässä olevaan joentakaisen rakennuksen peltikattoon. En voi muistaa meidän koskaan tosissamme tapelleen.

Vanhempamme olivat ilmeisesti pelanneet tenniksensä ennen meitä lapsia, sillä en muista koskaan nähneeni heitä tennistä pelaamassa. Porvoossa oli sementistä valettu oikea kunnon kenttä. Me harrastimme tennistä varsin paljon myöhäiseen kouluikään asti.

Minulle läheinen Kalevi-veljeni oli huonetoverini myös opiskeluvuosinamme Helsingissä. Muistan vieläkin, miten hän yritti oppia latinan sanoja ante, apud, ad, arvensium, penes, pones, post, jne. Pronominejako ne olivat? Eteläsuomalaisessa osakunnassa Kalevi oli keskeinen voima. Maisteriksi valmistuttuaan hän sai toimen WSOY:n mainospäällikkönä. Isä kyllä iltatöikseen tarkisti kaikki WSOY:n sanomalehti-ilmoitusten vedokset, joita lähettipoika eteisessä odotti siinä 9-10 aikaan miltei joka ilta. Näin olen muistavinani. Kalevi otti pianotunteja rva Gallen-Kallelalta. Kalevi ei koskaan kiintynyt kehenkään tyttöön, vaikka nämä kyllä häneen. Hän kuoli sydänhalvaukseen 30-vuotiaana matkalla suojeluskunnan ampumaharjoitukseen kivääri selässä.

Partioon meistä kuului vain Yrjö, vaikka Porvoon partiopoikien johtajana olikin suuresti ihailemamme Nuori Voima -lehden toimittaja Ilmari Jäämaa. Eräs hänen kirjoistaan oli Nuoren kokeilijan ja keksijän kirja. Me Kalevin kanssa olimme liian nuoria partiolaisiksi. Ikäväksemme Yrjö oppi nuorena huonon asian: tupakanpolton, joka tietysti oli partiolaisilta kielletty. Me Kalevin kanssa emme koskaan polttaneet edes yhtä savuketta, vaikka myös isämme poltti jopa sikareitakin. Myöhemmin, sotavuosina, oli sotilailla tupakanpolttoon melkoinen kiusaus, koska päivittäiset muonatupakat olivat ilmaiset.

Hauska lapsuudenmuisto on moster Lillin (Tornberg, o.s. Kalenius kuten äitinikin) saapuminen Helsingistä sisartaan tapaamaan usein viikonloppuisin. Hänellä oli tavallisesti jotain pientä tuliaista meille jokaiselle lapselle. Hän kertoi myös, että Helsingin kaduilla näkee hevosten lisäksi muitakin ajoneuvoja, kummallisia autoja.

Porvoon yhteiskoulun yhteydessä toimi valmistava koulu, johon lapset pantiin jo 6-7-vuotiaina ennen oppikouluun menemistä. Muistan vieläkin viehättävän opettajamme nimen, neiti Breitholtz. Olin alkanut ”opintoni” liian nuorena ja niin jouduin olemaan valmistavassa koulussa vielä yhden vuoden.

Olin 9-vuotias vapaussodan v. 1918 syttyessä. Porvoon kaupungin johtoon kuuluvana isä pakeni muiden johtomiesten keralla punaiste väkivaltaista vallanottoa peläten. Katselimme kotitalomme ikkunasta, miten porvoolaiset pakenivat jotain omaisuutta mukanaan potkurein tai kelkkojaan vetäen iltapimeässä saaristoon päin, kun oli levinnyt sanoma punaisten kaupunkia lähestyessä tekemistä väkivallanteoista. Pääosa Saksanniemen poliisikoululaisia pääsi pakenemaan. Isästämme emme moniin viikkoihin tienneet mitään. Kotimme tarkastettiin moneen kertaan. Pienoiskiväärini nuo tarkastajat veivät. Venäläisiä komppanioita oli majoitettu ruotsalaisen lyseon avariin tiloihin niiden välillä marssiessa kaupungin upottavilla kaduilla. Joukkueenjohtajan yrittäessä parantaa tahtia komennoilla ras, dva, ras, dva minä muistan kerran menneeni rivistön rinnalle omine komentoineni: ras, dva, ras, dva (yksi, kaksi) lisäten suomeksi sanat: ”ryssä astui paskaan”. Onneksi eivät ymmärtäneet suomea. Kun vapaussota Porvoon osalta oli ohi, olin kirkkopihalla katsomassa kun kaatuneet suojeluskuntalaiset haudattiin sankarihautaan.

Ensimmäisistä kesistä Sisä-Suomessa ei minulla ole muistikuvia, sitä enemmän kesistä Porvoon saaristossa. Purjevene, Tuulikki, erottamaton ystävämme, sen teki. Vuokrattu huvilamme, Kristenäs oli lähellä kaupunkia, 5 km vain. Matka tehtiin perämoottorilla tai usein purjehtien. En muista liikkuivatko silloin jo bussit. Huvilamme vastapäisessä Hamarissa rakennettiin noina vuosina (1919-20) suuria purjelaivoja, parkkeja ja kuunareita, jotka kuuluivat menneen kyllä ulkomaisille tilaajille, mutta läheisellä Stansbölen selällä odottivat suuret alukset Eklöfin sahatavaralasteja lähtien pois aluksi moottorien, ulompana purjeitten voimin. Isä osti pian suuremman purjeveneen, Nerissan, ja liittyi Borgå Segelsällskapiin. Huvilamme oli silloin Emsalön Orrbyssä, myöhemmin Bengtsbyssä. Ne olivat ihania kesiä. Meitä vähän isommat Forsskålin pojat olivat purjehdustovereitamme, kun ei isä ollut mukana. Iltaisin vierailimme komealla kyläkeinulla. Viimeiset Porvoonseudun kesät vietimme lähellä Pellinkiä. Kun täytin 15 vuotta, sain mennä yksin purjehtimaan. Siihen katson lapsuuteni loppuneen. Samoin näiden pintapuolisten muistelmieni. ”Sic transit gloria mundi.”

Lauri Jäntti (1996)