Anto Leikola
14.3.1985

Suomenkielisen tietokirjallisuuden juuret ovat 1700-luvussa, mutta enemmälti tätä kirjallisuutta alkoi syntyä vasta 1800-luvun puolimaissa; sen varhaisia tuottajia olivat kansallisen nousumme suuret nimet Elias Lönnroth, Julius Krohn, Yrjö Koskinen ja muut. Jo 1860-luvulla Snellman esitti taloudellisia tukitoimia kaunokirjallisuuden ohella myös tietokirjallisuudelle, ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran ohjelmassa tietokirjallisuus oli kaunokirjallisuuden rinnalla vahvassa asemassa.

Viime vuosisadan lopulla suomenkielinen tietokirjallisuus eneni ja laveni sekä määrältään että aihepiiriltään varsin nopeasti. Sanoma- ja aikakauslehdistössä – Kirjallisessa Kuukausliitteessä ja sitten Valvojassa – se muuttui yksinkertaisesta rahvaanvalistuksesta tieteellistä tietoa välittäväksi ja pohtivaksi; Kansanvalistusseura syntyi ja syvensi toimintaansa; kustantajat alkoivat tuottaa lajojakin suomenkielisiä tietokirjoja ja kokonaisia tietokirjasarjoja. Tietokirjallisuudesta tuli olennainen ja välttämätön osa suomalaista kulttuuria.

Tietokirjallisuuden tuottaminen perustui kuitenkin pitkälle 1900-luvulle asti ennen kaikkea yliopisto- ja kouluväen vapaaehtoiseen harrastukseen ja velvollisuudentuntoon. Tietokirjailijoita pidettiin kyllä arvossa – kustantajat teettivät heistä muotokuvia ja veistoksia siinä kuin kaunokirjailijoistakin – mutta tämä arvostus oli ikään kuin toissijaista, ikään kuin tunnustusta kansalaisansioista, ei varsinaisesta luovasta kirjallisesta työstä. Pidettiin selvänä, että tietokirjailija tekee päätyönään jotakin muuta, tärkeämpää.

Suhtautuminen tietokirjallisuuteen ja sen tuottamisen edellytyksiin alkoi muuttua vasta toisen maailmansodan jälkeen. 1960-luvun alussa syntyi Tietokirjailijain Liitto, ja saman vuosikymmenen lopulla ryhdyttiin ensimmäisen kerran jakamaan valtiontiedonjulkistamispalkintoja – kaunokirjallisuuden valtionpalkintoja oli jo pitkään pidetty itsestäänselvyyksinä.

Juuri 1960- ja 1970-lukujen mittaan parannettiin maassamme niin tieteen kuin taiteenkin taloudellista asemaa monin tavoin. Valtion tieteelliset ja taiteelliset toimikunnat saivat käyttöönsä entistä enemmän määrärahoja, korkeakoululaitos laajeni huimasti, perustettiin taiteilijaprofessuureja ja monivuotisapurahoja, syntyi ns. kirjastokorvauslaki, jonka tarjoamat apurahat paransivat ratkaisevasti monen kirjailijan toimeentuloa. Kaikessa tässä tietokirjallisuus jäi väliinputoajaksi: se ei kelvannut tieteeksi eikä taiteeksi eikä niin muodoin henkiseksi työksi ollenkaan. Toisaalta alettiin myöntää tiedonjulkistamisen kohdeapurahoja, ja tieteen tiedottamisesta järjestettiin seminaareja, joissa tietokirjallisuudenkin asemaa ja sen luomisen ongelmia pohdittiin monelta kannalta, ei vähiten yliopistojen ja korkeakoulujen lähtökohdista käsin.

Vihdoin 1983 saatiin aikaan tietokirjailijoiden parissa jo pitkään odotettu uudistus: tietokirjallisuus liitettiin kirjastokorvausapurahojen piiriin ja se sai siinä oman määrärahansa, toistaiseksi tosin vain kymmenesosan kaunokirjallisuuden vastaavasta määrärahasta. Samoihin aikoihin, 1980-luvun alussa, syntyi kopiostokorvausjärjestelmä, jonka puitteissa tietokirjailijoilla niin ikään on mahdollisuuksia melko laajaankin apurahoitukseen. Sen piiriin kuuluivat myös oppikirjojen tekijät, jotka tällä hetkellä ovat yhä kirjastokorvausjärjestelmän ulkopuolella – ehkäpä heidän työtään ei vielä katsota luovaksi kirjalliseksi työksi.

Tätä taustaa vasten saa Lauri Jäntin Säätiön perustaminen ja sen ensimmäinen palkinnonjako erityistä merkitystä. Luovan työn edellytysten turvaaminen on tärkeää, ja sen kehittämistä on jatkettava; luultavasti jo lähivuosina aletaan professuureja ja 15-vuotisapurahoja pitää tietokirjallisuuden alalla yhtä luonnollisina asioina kuin ne nyt ovat taiteen ja tieteen aloilla.

Mutta yhtä tärkeää kuin työmahdollisuuksien turvaaminen on palkitseminen silloin kun työ tai kokonainen töiden sarja on noussut tavallista merkittävämpiin mittoihin. Palkinto on sen saajalle tunnustus ja hyvän mielen aihe, mutta se tekee palkitusta myös esikuvan ja tason mitan: tähän, tämänkaltaiseen on pyrittävä jos mielii työssään niin korkeisiin saavutuksiin kuin itse kullekin on inhimillisesti mahdollista. Samalla se myös velvoittaa palkinnon saajaa yhä parempiin suorituksiin, ainakin silloin jos hän yhä elää elämänsä täyttä luovaa vaihetta.

Palkitsemisen tärkeyden ovat vanhastaan oivaltaneet monet yhdistykset, rahastot ja muut yhteisöt, julkinen valta mukaan lukien, niin meillä kuin muuallakin. Tietokirjallisuutta ei meillä kuitenkaan ole vielä liikaa palkittu – huolimatta siitä että, kuten totesin, valtion tiedonjulkistamispalkinnot syntyivät jo 1960-luvun lopulla ja muitakin palkintoja on ilmaantunut sen jälkeen, tuoreimpana vain pari viikkoa sitten julkistettu Suomen Tietokirjailijat r.y:n Warelius-palkinto. Kanslianeuvos Lauri Jäntti, joka on pitkän työpäivänsä aikana monin tavoin joutunut tietokirjallisuuden kanssa tekemisiin ja itsekin on tunnettu tietokirjailija, on halunnut perustamansa säätiön kautta antaa panoksensa suomalaisen kulttuurin hyväksi juuri tällä yleisessä tietoisuudessa ja arvostuksessa yhä tärkeämmäksi nousseella kulttuurin saralla, ja suomalainen tietokirjallisuus voi olla hänelle siitä syvästi kiitollinen: tuskin lienee ketään joka rohkenisi väittää hänen panoksensa nyt tai tulevaisuudessa valuvan hiekkaan. Tiedolla toki venettä jo Väinämöinen aikoinaan; se vene on tänä päivänä suomalainen sivistys.